Eilisissä treeneissä teemana edelleen sokkarit. Juha oli edelleen reissussa, joten Anu oli taas tuuraamassa. Tehtiin jonkun saksalaisen gurun  Kirsztina  Kabain rata, joka oli ollut juuri Suomessa kouluttamassa.  Tämä on ilmeisesti sellanen tyyppi, joka viljelee noita sokkareita ihan käsittämättömiin paikkoihin. Ainakin musta. Siitä ei tuu siis mun uutta ystävää.

Treeni tuntu kauheelta. Ensinnäkin koko pätkä oli meidän osaamistasolle ylivaikea, vaikkakin varmasti ois ollu mentävissä, jos ne sokkarit ois saanu vaihtaa johonkin muuhun. Mulle vaan syntyy ahdistus, kun en näe koiraa. Nyt olin kolmosesteen takana ja näin lähdön jälkeen ensimmäisen kerran Ritnin. Se ei ehkä ollut tarkoitus…

Ykköseste tehtiin pakkovalssina ja vasemmalla heitettiin esteen yli. Kakkonen koiran tuli suorittaa lähes itsenäisesti pienellä vilkaisulla. Kakkosen ja kolmosen väliin sokkari, jonka jälkeen taas kolmosen taa tekemään pakkovalssia ja heittoa kasin yli. Jotta tähän asti oltiin päästy, oli tarvittu monta tuskaista minuuttia ja muutama koiran hukkaaminen. Nou kiva. Neloselta putkeen, josta kutoselle lähtetys. Koiran lukitessa hypyn lähdetään etenemään kohti seuraavaa sokkaripaikkaa eli 8 ja 9 esteiden väliin. Loppu olikin selvää. Ja tuo este nro 10 on kepit.

No niin. Tässäpä valtavanhieno kuvio elisestä treeniradasta josta aiheutui miljoona harmaata hiusta. Voipi olla, että menen koittamaan vielä kyseisetä pätkää omalla tyylillä viikonloppuna. Vähän jäi siis kaihertamaan... Ritni oli alkuverkassa mainio. Hyppi hienosti ja oli muutenkin esimerkillinen. Kun oli meidän vuoro tehdä rataa oli siisteys tipotiesään. Vaatimustaso oli meille liian kova, eikä Ritni kestä vielä mun liikettä ja sohimista hirveesti. Nyt kun olin itse oman liikkumisen ja sijoittumisen osalta ihan pihalla, niin hävisi kaikki varmuus myös koiralta. En pystynyt tukemaan sitä sen tekemisissä lainkaan, vaan rata vaati omatoimista tekemistä kummaltakin. Meilä ei sitä toistaiseksi vielä ole.

Treenien lopuksi tehtiin vielä sokkaria keppien päässä ja tämä onnistui meiltä hienosti. On sentään joitain asioita jotka meiltäkin sujuu!  Mullahan on vähän sitä vikaa, että jos jokin ei suju niin hermostun. Myös näin tapahtui eilen. Kaikki (eli lähes mikään) ei sujunut ongelmitta ja mulla meni hermot. Ritnin kierrokset nousi toistoista ja mun hermot meinaa leikata kun nään sen palavan katseen. Sairaan rasittavaa, mutta todellisuudessahan olen itse aina tollasta kaveria itselleni toivonut! Siltähän ei lopu koskaan paukut ja on aina valmis yrittämään, vaikka kuinka epäonnistuisi jossain. Se on aika hienoa se! Nyt kun eilisen illan ja tänään olen asiaa pohtinut, niin mulla on tapana vaatia Ritniltä suuria. Pidän itseäni täydellisenä ja keksi syitä epäonnistumiseen. A) Ritni kulkee liian lujaa  B) sillä on kierrokset tapissa kokoajan C) se ei keskity ja nosta takajalkojaan hypyissä D) se ottaa häiriötä mun liikkeestä hyppyjen aikan. Naurattaa ihan tää lista,mutta asiahan on niin, että vauhti on hyvästä, kierroksia saa olla sopivast ja silmät kuuluukin palaa, hyppyjä on treenattava, samoin kuin mun liikkeen suodattamista. Kaikkihan on periaatteessa positiivisia juttuja tai ainakin ne on treenattavissa! Mä vaan useasti oletan, että nää kaikki tulee itsestään. Ei tule, vaikka se onkin bordercollie.  

Olen itselleni luvannut, että Ritni on keväällä kisakunnossa ja näistä ongelmista en halua tuolloin enää sanallakaan valittaa. Töitä pitää tehdä ja luojalle kiitos, että mulla on kotona ihkaoikea työmyyrä valmiina hommiin! Kuvitella, että edes valitan moisesta!