Eilen illalla olin vielä sitä mieltä, että en tuu lähtemään Turun kisoihin. Olo oli keskinkertaisen huono. Saunan jälkeen tulin toisiin aatoksiin ja napsasin kellon soittamaan 8.30. Aattelin, että eipä meille sitä yhteistä säveltä ja kokemusta täällä kotisohvalla kartu, joten reppu selkään ja menoksi. Se kannatti. Ei nollamielessä, mutta melkein! Me lasketaan nekin!  

Eka rata oli Viitasen Annen käsialaa ja pidin kovasti siitä. Siinä sai oikeesti ohjata ja koiralta vaadittiin aika huomattaviakin taitoja, jotta radasta sai sujuvan ja näyttävän. Meidän tulos oli 10 ja sillä päästiin viidennelle sijalle. Nykästiin hieno kokonainen suoritus, mutta nuo virheet tuli kepeiltä. Itseasiassa luulin meidän tuloksen olleen vain vitonen, mutta ehkä se sitten kaks kertaa siellä nokki väärään väliin. En tiedä. Kepeille tultiin siis aalta hypyn kautta suoraan umpikulmaan täysin keppien vastaisesta suunnasta ja lähdin leikkaamaan Ritnin takaa kun se oli jo kepittämässä hyvää vauhtia kolmannessa välissä. Mun liike oli ilmeisesti liian kova ja vaativa kisatilanteessa enkä tainnut kirittää sitä eteenpäin kuten normaalisti tollasissa leikkauksissa. Olin lähinnä hämmentynyt, koska normaalisti se kestää lähes minkälaiset leikkaukset ja vastaanjuoksut keppien aloituksissa. Tais hävitä nopeimmalle reippaan sekunnin tosta keppihärdellistä huolimatta. 

Toisella radalla samantyyppinen lähetys kepeille, mutta keinun ja pituuden kautta. Tein saman mokan uudestaan!! Tästä jälkimmäisestä saa Ritni ottaa kyllä osansa, koska nyt oli jo kohtuu hyvät sijainnut mulla sekä koiralla. Tästä vitonen. Muuten teki taas hienon ja puhtaan radan, mutta toi leikkaus. Vähän mun vannetta kiristää tää juttu.  Loppu rata luukutettiin menemään puhtaasti, mutta päätin sitte puomilla huomauttaa sitä kun se lähti luistamaan mun liikkeestä, vaikka olikin tehnyt muuten kontaktin ihan nätisti. Pyysin peruuttamaan takaisin ja hyllytin tästä tahallaan. Sain edes jostain sille sanottua.  

Että tällasta taas tänään! Toisaalta mulla oli taas tänään pääkoppa todella hyvin kasassa ja nyt tein sellasen havainnon, että mun on parasta lähteä yksin noille reissuille. Sillon kun en voi puhua ja jakaa sitä ahdistumista tulevaa rataa kohtaan kenellekään, niin mun tulee oikeesti tehtyä niinkuin olen suunnitellutkin. Samalla tavalla oli Purinalla sillon muutama viikko sitten. Ei ollut ketään kelle jakaa ahdistusta ja oma vuorokin oli ihan alussa, joten tehtiin ihan huippuratoja! Sama tänään. 

Nyt meille on tarjottu kuudelta radalta nollaa ihan tarjottimella, mutta en oo tajunnu niitä siitä napata. Mä päätin tänään, että lopetan niiden miettimisen ja yritän elää ja tehdä sitä rataa siinä hetkessä. Tosissaan, mutta ei hampaat irvessä. Tottahan ne nollat on tavoitteena, mutta toi saippuakuplakoira on vaan kerrassaan niin mainio kisakaveri. Se on niin lunki, mutta menee tuhatta ja sataa. Olen niin onnellinen, että meillä on kaikki vielä edessä ja saavutettavissa. Rakkauspakkaus.