Katajanokalla haaveilemassa elämästä ilman ukkosmyrskyjä, ilotulitteita ja suihkussa peseytymistä. <3

Blogihiljaisuus on kestänyt hirmuisen pitkään ja siihen löytyy selitys yllä olevasta kuvasta. Mutka nukkui pois viikko sitten lauantaina ja se on ollut meille suunnattoman iso ja vaikea paikka. Yhteisiä polkuja tuli tallattua kymmenisen vuotta, joten muistot tulee mieleen lähes kaikkialla. Ehkä jossain vaiheessa kykenen kaivamaan kuvia noilta ajoilta ja julkaisemaan niitä täällä. En kuitenkaan vielä...

Mutkaa vaivasi yhden lääkärin diagnoosin perusteella dobermanneille tyypillinen dilatoiva kardiomyopatia. Viime kesänä saadut muutamat rytmihäiriöt tukivat tätä vahvasti. Meillä elettiin kuitenkin normaalia harrastavan ja liikkuvan koiraperheen arkea loppuun saakka. Mutkan vointi kuitenkin heikkeni vajaassa neljässä tunnissa niin huonoksi, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Paras päätös parhaalle ystävälle. Ei yhtään liian aikaisin, eikä yhtään liian myöhään. Omin tassuin viimeiselle matkalle.

Kotona on hiljaista. Ritni ei ole ollut yksin yhtään päivää Mutkan poismenon jälkeen. Ei olla raaskittu sitä jättää ja toisaalta, eihän se koskaan ole edes yksin ollutkaan. Vaatii kummasti totuttelua meiltä kaikilta tämä elämänmuutos. Ritni suoritti parina ensimmäisenä aamuna perusrituaalit etsien Mutkaa ensin kodinhoitohuoneesta ja sen jälkeen sohvalta. Nyt se on jo unohtanut ne ja tottunut olemaan meidän kanssa kolmestaan. 

Mulla on ajatus jonka haluan sanoa. Ei Ritnin tai kenenkään muunkaan ole ikinä tarkoitus täyttää Mutkan saappaita. Se oli suurin ystävä ja persoona, jota ei pidä korvata, eikä siihen ole tarvetta. Ritnillä on ollut meidän elämässä ihan erityinen sija alusta lähtien, mikä tuntuu kummalliselta. Mikään tai kukaan ei ole koskaan saanut nostettua itseään tuon mustan jättiläisen yläpuolelle, paitsi tämä herttainen pystykorvainen ärräpää.  Ehkä tällä kaikella on vaan merkityksensä...

Suuria suruja, pieniä pyyntöjä. Täl-pual-jokke.